12.4.2022

Kehitysvamma-ala on muuttunut arjen tukemisesta elämänmittaiseksi kuntoutukseksi

Kehitysvammaisten asumisen tuen palveluissa tavoitteena on, että ihmisiä autetaan elämään oman näköistä arkea omassa kodissa, mutta iso osa työntekijöiden ajasta menee mittaamiseen, kellottamiseen ja raportointiin. Kehitysvammaisen koko elämä on muuttunut kuntoutuksen kohteena olemiseksi, mikä ei ole mielekästä ihmiselle itselleen eikä alan työntekijöille.

Aikanaan, kun opiskelin kehitysvammaisten ohjaajaksi, opinnoissa keskityttiin siihen, mitä kehitysvammaisten ihmisten kanssa voi arjessa tehdä, niin että heidän elämänsä on mahdollisimman normaalia. Harjoiteltiin kädentaitoja, ruuanlaittoa ja liikuntaa, opeteltiin käsityötekniikoita, joita voitiin asiakkaiden kanssa kokeilla.

Nainen, jolla kädessä kyltti Ihmistä lähellä.

Blogin kirjoittanut Hanna Ekman toimii palveluliiketoimintajohtajana Diakonissalaitoksella ja on pitkään työskennellyt kehitysvammaisille henkilöille suunnattujen palvelujen parissa erilaisissa rooleissa.

Valvonta tekee kehitysvammaisen ihmisen elämästä epänormaalia

Tänä päivänä työhön sisältyy mittava määrä valvontaa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että asukkaan kuntoutumiselle asetetaan tavoitteita, joiden toteutumista seurataan. Asukkaan kanssa vietetyn ajan määrä kellotetaan, jotta palvelua tuotetaan juuri se määrä, mitä on tilattu. Asukkaan kehittymistä arvioidaan: onko hän syönyt hyvin vai huonosti, millaisella tuulella hän on ollut, mitä hän on tehnyt. Ja kaikki kirjataan ylös Kanta-järjestelmään.

Kehitysvammaisen koko elämä on muuttunut kuntoutumisen kohteena olemiseksi, ja ohjaajien työpäivistä iso osa menee kellottamiseen ja kirjoittamiseen.

Tavoitteena on tarjota kehitysvammaisille mahdollisimman normaali elämä, mutta valvonta on tehnyt siitä epänormaalia.

Kehitysvammainen ihminen ei saa itse valita

Näkökulma, että ihmisen pitäisi koko elämän parantua, kehittyä ja muuttua joksikin muuksi, tuntuu julmalta. Se, että ihmisen elämästä pidetään säännöllisiä kokouksia lapsuudesta vanhuuteen ja pohditaan kehitysvammaisen itsensä mielipidettä kysymättä, mihin milloinkin pitäisi kiinnittää erityistä huomiota, ei tunnu mielekkäältä.

En ainakaan itse haluaisi, että minusta tehtäisiin arjessani ja vapaa-ajallani koko ajan arviointeja, että miten olen kehittynyt tai miten päiväni ovat sujuneet. Että äitini olisi siinä mukana ja he yhdessä ohjaajan kanssa arvioisivat, osaanko pedata sängyn paremmin kuin edellisvuonna.

Kehitysvammaisilla ei ole valinnan mahdollisuutta, vaan saadakseen välttämätöntä tukea yhteiskunnalta, heidän on suostuttava tähän.

Valvonta heikentää työtyytyväisyyttä

Valvonnan lisääntymisen myötä työ ei ole enää mielekästä sen tekijöillekään. Jos itse tekisin vielä asiakastyötä, haluaisin touhuta asiakkaiden kanssa, askarrella, liikkua, ulkoilla, kokkailla ja siivota. Haluaisin auttaa ihmisiä toteuttamaan arkeaan sellaisena kuin he itse sen haluavat. Kertoisin ja näyttäisin heille, mitä mahdollisuuksia maailma tarjoaa, ja he saisivat niistä mahdollisuuksista valita oman polkunsa ja oman elämänsä.

Työtyytyväisyyden heikentyminen vaikeuttaa alan työvoimapulaa entisestään. Kun työvoimaresurssit ovat vähissä ja ala pitäisi saada houkuttelevaksi, onko valvonta se keino, jolla tämä saadaan toteutumaan? Työtyytyväisyys syntyy asiakastyytyväisyydestä ja mahdollisuudesta keskittyä perustyöhön.

Väärinkäytökset syynä valvonnan lisääntymiseen

Valvonnan lisääntymiseen ovat vaikuttaneet viime aikoina paljastuneet väärinkäytökset, joissa kehitysvammaisia ihmisiä on jätetty hoitamatta tai heihin on kohdistettu tarpeetonta rajoittamista.

Toisaalta valvonnalla halutaan varmistaa palvelun laatu, ja myös kunta rahoittajana haluaa varmistaa, että sen maksamat palvelut vastaavat sitä mitä on ostettu.

On aika karua, että palvelun toteutuminen vaatii näin tarkkaa valvontaa.

Valvonta ei poista väärinkäytöksiä eikä takaa palvelun laatua

Valvonnan lisääminen ei ole oikea ratkaisu, sillä valvonta ei varmista palvelun laatua eikä se poista väärinkäytöksiä. Ne jotka väärinkäytöksiin syyllistyvät, osaavat myös halutessaan peitellä tekemisiään ja vääristellä raportteja. Lähtökohta kehitysvamma-alalla ei voi olla, että epäillään kaikkia, ja ollaan aika hakoteillä jos ajatellaan, että valvonnalla varmistetaan hyvin tehty työ.

Mitä jos vähentäisimme radikaalisti dokumentoinnin, arvioinnin ja valvonnan määrää, mitä siitä seuraisi? Mitä jos lähestyisimme asiaa asiakaslähtöisesti: haluaako asiakas, että hänestä kirjataan niin paljon? Mitä jos pääsääntöisesti luottaisimme ihmisiin, jotka ovat hakeutuneet ja kouluttautuneet tähän työhön? Luottaisimme, että he toimivat oikein?

Mitä sitten tapahtuisi?

 

Kirjoittaja Hanna Ekman työskentelee palveluliiketoimintajohtajana Diakonissalaitoksella.

Aiheeseen liittyvät