Kehitysvammatyö Helsingin Diakonissalaitoksella 1927-1939

Helsingin Diakonissalaitos on ollut ensimmäisten yksityisten tahojen joukossa organisoimassa kehitysvammaisten hoitoa, kasvatusta ja suojelua. Alkuna oli kahden pienen pojan hoito Diakonissalaitoksen sisarkodin ullakkokerroksessa.

Puuhuvila, jossa Rinnekoti toimi kymmenen vuotta, historiallinen valokuva.

Vuoden 1922 köyhäinhoitolaki oikeutti kunnallista köyhäinapua saavat kehitysvammaiset hoivaan ja opetukseen heille soveltuvissa laitoksissa riippumatta heidän vammaisuutensa asteesta. Tällaisia laitoksia oli kuitenkin vähän, koska niiden perustamis- ja ylläpitokustannukset olivat kalliita. Käytännössä vammaisten erillishoito jäikin toteutumatta; kehitysvammaisia oli edelleen runsaasti vaivaistalojen suljetuilla mielisairaalaosastoilla ja elätehoidossa.

Laki ja asetus tylsämielisten hoitoa ja kasvatusta varten toimivien kunnallisten ja yksityisten laitosten valtionavusta säädettiin vuonna 1927. Valtio ryhtyi osallistumaan perustamiskustannuksiin sekä osittain alle 16-vuotiaina laitoksiin tulleiden vuosimenoista. Avustusten saaminen edellytti, että laitosten työohjelmat ja ohjesäännöt oli hyväksytty sosiaaliministeriössä. Laki mahdollisti laajan kehitysvammaisiin kohdistuneen uudistuksen, jonka seurauksena yksityisen sektorin toiminta lähti liikkeelle. Osana tätä samaa reformia myös Diakonissalaitos aloitti työnsä syvästi kehitysvammaisten lasten parissa. Valtionapulain ollessa vierillä laitoksen johdon piirissä keskusteltiin hoitotyön käynnistämisestä. Sisarkasvatuksen eli diakonissakoulutuksen näkökulmasta työ kehitysvammaisten lasten ja nuorten parissa tarjosi tilaisuuden avartaa koulutusta ja vahvistaa diakonissakutsumusta.
Diakonissalaitoksen kehitysvammatyö käynnistyi kesällä 1927, kun laitoksen kirkon urkurin kaksi sokeaa kehitysvammaista pikkupoikaa tarvitsi välittömästi hoitopaikan perheen äidin sairastuttua. Heidät otettiin sisar Aino Miettisen aloitteesta sisarkodin oppilasosastolle.

Lokakuussa 1927 laitoksen johtokunta päätti lähettää sisar Ainon viiden kuukauden pituiselle opintomatkalle perehtymään kehitysvamma-alan koulutukseen ja uusimpiin hoitomuotoihin Skandinavian maihin ja Saksaan. Matkakokemuksilla haluttiin saada lisää tietoa kehitysvammaisten hoidosta, kasvatuksesta ja opetuksesta. Matkan suuntautui useampaan laitokseen, mutta pääkohteena oli tanskalainen Brejning. Sen johtajana toimi kehitysvammatyön uranuurtaja professori Christian Keller.

Sisar Ainon matka olikin käänteentekevä Diakonissalaitoksen kehitysvammatyölle. Tavoitteena oli alusta alkaen perustaa sellainen kehitysvammaisten hoitokoti, johon otettaisiin ensisijaisesti lapsia, myöhemmin mahdollisesti myös aikuisia. Saadut kokemukset tanskalaisista laitoksista tarjosivat esimerkkejä kehitysvammaisten ryhmittelystä sekä motoristen taitojen kehittämisestä voimistelun ja askartelun avulla. Sisar Aino oli tutustunut myös kehitysvammaisten työpajatoimintaan, mutta myös vaikeiden tapausten pakkoeristämiseen.

Sisar kahden kehitysvammaisen lapsen kanssa.

Rinnekoti perustetaan

Diakonissalaitoksen hoitokodin laajentaminen alkoi vuonna 1929, jolloin laitoksen kirkon yhteydestä vapautui huoneita. Parhaimmillaan Annex-nimisessä tilassa hoidettiin 17 lasta. Tieto Annexista levisi nopeasti ja laitokselle virtasi tiedusteluja kehitysvammaisten lasten hoidosta ja sijoituspaikoista.
Annexin tila kävi pian auttamattoman pieneksi. Diakonissalaitoksella ryhdyttiin etsimään lähistöltä toimintaan sopivaa suurempaa huoneistoa. Se löytyikin läheltä, junaradan toiselta puolelta. Kauppa huvilasta Djurgårdsvillan 9 tehtiin marraskuussa 1929 ja lapset pääsivät muuttamaan sinne kevättalvella 1930. Nimekseen hoitolaitos sai Rinnekoti-Rinnehemmet sijaintipaikkansa mukaan; tontti nimittäin vietti jyrkästi Töölönlahteen. Rinnekodin vihkiäisjuhlaa vietettiin lokakuussa 1930. Rinnekodin lääkäriksi saatiin silloinen Nikkilän mielisairaalan ylilääkäri Sven Donner, joka toimi tehtävässä 1960-luvun alkuun asti.

Nopea kasvu 1930-luvulla

Rinnekodin sosiaaliministeriön vahvistama paikkaluku oli 40, pian asukkaita oli jo 65, vuonna 1934 jo 70 ja kaksi vuotta myöhemmin 77. Paikkaluvun lisääminen oli mahdollista huvilatontilla sijainneiden kahden sivurakennuksen kunnostamisella ja huvilan sisätilojen uudistamisella. Rakennukset saivat nimet Koulukoti ja Omakoti. Ne oli tarkoitettu asukkaille, joiden kehitykseen ohjattu askartelutoiminta vaikutti myönteisesti. Pulavuosista huolimatta Rinnekoti sai alusta alkaen maksimaalista valtionapua, ja sen hoitopaikat olivat erittäin kysyttyjä ja arvostettuja.

Koska laajenemismahdollisuuksia Rinnekodin alueella ei enää ollut, päädyttiin vuokraamaan Helsingin pitäjän seurakunnalta Räckhalsin tilan rakennus lähellä Rekolan asemaa. Sinne, maaseutumaisiin olosuhteisiin siirtyi Koulukodista ja Omakodista yhteensä 20 asukasta. Näin Rinnekodissa saatiin lisää tilaa uusille tulokkaille.

Kokemukset maaseudun rauhassa asumisesta olivat rohkaisevia. Rekolassa asukkaille löytyi työtä ja puuhaa omasta pihapiiristä – he saivat olla mukana kodin askareissa ja osallistua muun muassa lämmitykseen tarvittavien halkojen hakkuussa ja sahaamisessa. Se oli niiden tavoitteiden mukaista, joita sisar Aino oli saanut opintomatkoillaan ja halusi soveltaa käytäntöön Diakonissalaitoksella; kukin teki kykyjensä mukaista työtä niin, että osaaminen ja henkilökohtaiset taipumukset tulisivat parhaiten yhteisön käyttöön. Mutta olosuhteet Rekolassa olivat muilta osin haastavat, vedensaanti ei olut itsestään selvää, pyykinpesu hankalaa ja ruokahuolto epävarmaa. Lisäksi Helsingissä Rinnekodin tontin vuokrasopimus oli umpeutumassa, joten Helsingin lähistön maaseudulta ryhdyttiin etsimään aktiivisesti sopivaa paikkaa koko hoitolaitoksen tarpeisiin.

Hoitolaitos muuttaa Pohjois-Espooseen

Keväällä 1939 tuntui sopiva tila olevan kaupan. Diakonissalaitos osti kesäkuussa 1939 vapaaherra Johan Ramsayltä lähes 600 ha Skogbyn tilan Pohjois-Espoossa. Ensimmäinen muuttokuorma uuteen kotiin lähti Rekolasta 1. heinäkuuta 1939 ja vähitellen myös Rinnekodin osastot siirtyivät Skogbyhyn. Talvisodan syttyessä marraskuun viimeisenä päivänä 1939 Skogbyhyn olivat saapumassa loputkin Rinnekodin lapsista ja heidän hoitajistaan. Joulukuussa 1939 Skogbyssä oli jo lähes 100 lasta ja 30 hoitajaa.

Rinnekodin huvila Helsingissä vuokrattiin muutamaksi vuodeksi toiselle toimijalle, mutta se otettiin laitoksen käyttöön uudelleen 1940-luvun alussa. Siellä avattiin Rinnekodin vastaanottokoti, joka oli toiminnassa 1960-luvulle saakka.

***

Kirjoittaja Jaana af Hällström on Diakonissalaitoksen intendentti ja viestinnän asiantuntija.

Tekstissä on käytetty lähteenä Aino Miettisen muistelmateosta ”Martti-pojasta se alkoi” (1976) sekä FT Jyrki Paaskosken tekstiä kirjassa Ihmisen arvo. Helsingin Diakonissalaitos 150 vuotta (2017).

Aiheeseen liittyvät