Rinnekodista tulee säätiö – ero Diakonissalaitoksesta 1957

Rinnekoti oli yksi Diakonissalaitoksen toimintamuodoista. Kehitysvammalaitoksen kasvua hidasti kilpailu resursseista Diakonissalaitoksen alkuperäisen, sairaalatoiminnan kanssa. Hallintomuodon muutos toi itsenäisyyden vuonna 1957.

Peltotöiden tekoa Lakistossa, pellolla työmiehiä ja hevosia kärryineen.

Heinäkuun alussa 1939 pohjoiseen Espooseen Skogbyn tilalle asettui toistaa henkilöä käsittävä Rinnekodin hoitolaitosyhteisö. Diakonissalaitos oli tehnyt noin kuukautta aikaisemmin kaupan vapaaherra Johan Ramsayn kanssa ostaen tältä tuon lähes 500 hehtaarin tilan. Laitoksen tavoitteena oli kehittää ”tylsämielisten hoitoa” – kuten nimike tuohon aikaan oli – Helsinkiä tarkoitukseen paremmin soveltuvassa paikassa. Maatila ja sen metsät tarjosivat mahdollisuuksia toiminnan laajentamiseen.

Skogbyn tilalla oli vain muutamia asuinkäyttöön soveltuvia rakennuksia. Suurelle joukolle oli tarjolla metsänvartijan talo, muutamia torppia sekä navetta, jonka päädyssä oli tallimiehen asunto ja joitakin pieniä huoneita. Muutamia asuinhuoneita oli myös vapaaherra Ramsayn rakennuttaman kahden auton autotallin päädyssä. Hieman kauempana, Majalammella oli pieni ns. Majalammen torppa sekä edellisten omistajien rakennuttama viikonloppumaja Johannesberg.

Metsänvartijantalosta tehtiin Rinnekodin päärakennus, johon asettui osa henkilökunnasta. Muihin rakennuksiin sijoitettiin lähes 100 lasta ja kymmeniä työntekijöitä, ahtaasti mutta sulassa sovussa. Asuinoloihin oli luvassa helpotusta; Diakonissalaitos oli antanut jo tilakauppaa harkittaessa arkkitehti Selim Savoniukselle toimeksiannon hoitolarakennusten piirustuksista ja rakennusten oli määrä olla valmiita vuoden loppuun mennessä. Rakennustyöt käynnistettiin loppukesästä 1939 ja Ylä-Jyrkkä -nimen saanut rakennus valmistu syksyllä. Toisen rakennuksen valmistuminen siirtyi seuraavaan kesään, sillä talvella käyty sota lopetti rakennustyöt miltei kokonaan. Ala-Jyrkkään keskitettiin ruuanvalmistus ja henkilökunnan ruokailu. Lisäksi rakennuksessa oli kouluhuone ja yksi asuinhuone. Jyrkät olivat tärkeimmät hoitorakennukset 1950-luvulle saakka.

Talvi- ja jatkosotien aikana Rinnekodissa oli entistä ahtaampaa. Majoitettavana oli lisäksi Diakonissalaitoksen vanhuksia evakossa, venäläisiä sotavankeja ja inkeriläisiä sotapakolaisia.

Valtiolla kasvunäkymä Rinnekodille

Sotavuosien jälkeinen pula vaikutti myös Rinnekodin toimintaan. Kaikkea oli niukasti, paitsi hoitoon jonottavia lapsia. 1940-luvun lopulla tehtyjen selvitysten mukaan Suomessa oli noin 20 000 kehitysvammaista mutta hoitopaikkoja oli korkeintaan tuhannelle. Sosiaaliministeriön Vajaamielislaitosten suunnittelukomitea jätti vuonna 1949 esityksen viiden keskuslaitoksen perustamisesta. Niistä osa olisi suoraan valtion omistamia ja osa huomattavaa valtionapua nauttivia yksityisiä laitoksia. Komitean kaavailujen mukaan Hämeenlinnan Perttulaa laajennettaisiin 650-paikkaiseksi, Ouluun rakennettavassa uudessa laitoksessa olisi 565 paikkaa, Vaalijalassa 540 paikkaa ja toistaiseksi vielä perustamattomassa ruotsinkielisessä laitoksessa 240 paikkaa. Viidenneksi keskuslaitokseksi esitettiin Rinnekotia, joka koostuisi Helsingin vastaanottokodista ja Espoon hoitolasta. Niissä olisi yhteensä 540 hoitopaikkaa. Vaikka komitean ehdotusta pidettiin sodan jälkeisessä Suomessa kalliina ja aikataulultaan epärealistisena, hanketta ryhdyttiin toteuttamaan.

Rinnekodin ylilääkärinä vuodesta 1930 toiminut Sven Donner laati kirjelmän Diakonissalaitoksen johtokunnalle. Siinä hän selosti sosiaaliministeriön Rinnekotia koskevia suunnitelmia; ministeriö toivoi, että Diakonissalaitos tekisi Rinnekodille viisivuotisen uudisrakennussuunnitelman, joka sisältäisi kehitysvammaisten hoito-osastojen, henkilökunnan asuntojen ja tarvittavien huolto- ja talousrakennusten aikataulutetun rakentamisohjelman.

Rinnekodin puolustajat vs Sairaalan puolustajat

Kirjelmästä alkoi prosessi, jonka tuloksena Diakonissalaitoksen johtokunnan sisälle muotoutui kaksi puoluetta. ”Rinnekoti-puolue” ajoi määrätietoisesti Skogbyn yhdyskunnan laajentamista ”Sairaalapuolue” puolestaan halusi uudistaa Diakonissalaitoksen sairaalaa nykyaikaiseksi ja taloudellisesti kannattavaksi yksityissairaalaksi. Kehitysvammatyön laajentamisen koettiin tulevan Diakonissalaitokselle liian kalliiksi ja resursseja haluttiin kohdentaa sellaisiin potilasryhmiin, kuten esimerkiksi sotainvalideihin, jotka hoidon ja koulutuksen jälkeen saattoivat palata työmarkkinoille ja elättää itse itsensä.

Johtokunnassa Rinnekodin laajentamisen näkyvin vastustaja oli Invalidisäätiön ylilääkäri ja entinen Diakonissalaitoksen ylilääkäri, professori Fabian Langenskiöld, jonka mielestä minkäänlaiseen uudisrakentamisohjelmaan ei pitänyt sitoutua. Hän sai tuekseen sairaalaan lääkärit ja hoitohenkilökunnan.

Toukokuussa 1949 Diakonissalaitoksen johtokunta kuitenkin hyväksyi laitoksen vajaamielistoimikunnan tekemän Rinnekodin ensimmäisen vaiheen laajentamissuunnitelman. Valtio sitoutui rakentamiskustannuksiin 40 prosentin suoralla avustuksella ja samansuuruisella halpakorkoisella lainalla, Diakonissalaitokselle jäi vain 20 prosentin omarahoitusosuus. Se hankittiin lähiseudun kaupungeilta ja kunnilta niin sanottujen ennakkomaksusitoumusten kautta. Rahoitusmalli osoittautui toimivaksi myös jatkossa, sillä parhaimmillaan 17 kuntaa ja kaupunkia eri puolilta eteläistä Suomea osallistui tällä mallilla Rinnekodin rakentamiskustannuksiin.

Vuonna 1952 valmistui Harju-niminen rakennus. Nyt Rinnekodissa oli yhteensä 274 hoitopaikkaa. Samaan aikaan Rinnekotiin pääsyä odotti lähes 500 lasta, joiden arvioitu jonotusaika oli useita vuosia. Jono kasvoi parin seuraavan vuoden aikana hoitopaikkojen määriä nopeammin. Laajentamista hidasti valtion kireä taloudellinen tilanne.

Rinnekodin henkilöitä allekirjoittamassa säädekirjaa

Kuvassa sisar Aino Miettinen ja Sigfrid Törnqvist, jotka allekirjoittivat säädekirjan Rinnekodin puolesta sekä Diakonissalaitoksen johtokunnan puheenjohtaja, sosiaalineuvos Paavo Mustala ja johtaja Pauli Vaalas Diakonissalaitoksen puolesta.

Itsenäistyminen

Rinnekodin taloudellisen ja oikeudellisen aseman selventämiseksi siitä päätettiin muodostaa erillinen säätiö. Ajatus oli esitetty ensimmäisen kerran jo vuonna 1949, jolloin kiistat Rinnekodin laajentamisesta olivat nousseet esiin. Säätiöajatus oli lähtöisin ylireviisori Sigfrid Törnqvistiltä, joka Diakonissalaitoksen johtokunnassa oli sovitellut näitä kiistoja. Säätiön tai yhdistyksen perustamistoimet käynnistettiin loppuvuodesta 1956, ja talvella 1957 säätiömuoto valittiin Rinnekodin oikeudelliseksi perustaksi. Rinnekoti-säätiön perustaminen vahvistettiin Diakonissalaitoksen 90-vuotisjuhlissa joulukuussa 1957. Toimintansa säätiö aloitti tammikuun ensimmäisenä päivänä 1958. Diakonissalaitos luovutti Rinnekoti-säätiölle Skogbyn rakennusten ympäriltä aluksi 60 hehtaaria maata ja vuokrasi myöhemmin lisämaaksi vielä 130 hehtaaria. Diakonissalaitoksen asema Rinnekodin hallinnossa säilyi vahvana, sillä laitoksella oli oikeus nimittää yli puolet sen hallintoelinten jäsenistä.

***

Kirjoittaja Jaana af Hällström on Diakonissalaitoksen intendentti ja viestinnän asiantuntija.

Tekstissä on käytetty lähteenä Aino Miettisen muistelmateosta ”Martti-pojasta se alkoi” (1976) sekä FT Jyrki Paaskosken tekstiä kirjassa Ihmisen arvo. Helsingin Diakonissalaitos 150 vuotta (2017).

Aiheeseen liittyvät