Rinnekoti kasvaa alan suureksi toimijaksi

Rinnekoti-Säätiö perustettiin vuonna 1957. Aikaisemmin kehitysvammaisten huolto oli ollut Helsingin Diakonissalaitoksen työmuoto 30 vuoden ajan sairaala- ja lastenkotitoiminnan rinnalla. Säätiömuotoinen omistuspohja antoi Rinnekodille itsenäisyyden ja mahdollisuudet kehittää toimintaa ja toimintaympäristöä. Diakonissalaitos jäi tytärsäätiönsä taustavaikuttajaksi.

Vanha opaskartta Rinnekodin alueesta. Siinä on suurella teksti Rinnekoti Rinnehemmet.

Muutaman ensimmäisen vuoden säätiötä luotsattiin vanhoin, kokenein voimin. Johtajattarena vuodesta 1938 alkaen toiminut diakonissa Aino Miettinen jäi eläkkeelle 1959 ja seuraavana vuonna eläkeiän saavutti ylilääkäri Sven Donner. Hän oli toiminut tehtävässään vuodesta 1930 alkaen. Sisar Ainolla oli ollut merkittävä rooli, kun Diakonissalaitos aloitti kehitysvammatyön, hän oli keskeinen myöhemmän kehityssuunnan viitoittaja ja säätiöhankkeen edistäjä. Eläkeläisenä hän jäi näkyväksi hahmoksi Rinnekotiin kahden vuosikymmen ajaksi. Ylilääkäri Sven Donner puolestaan oli maan johtavia mielenterveys- ja kehitysvammatyön kehittäjiä. Donnerin jälkeen ylilääkärit toimivat myös laitoksen johtajina 2010-luvulle saakka.

Rinnekotia kehitetään

1960-luvulla Rinnekodissa alkoi kasvusuuntainen kehitys. Se ulottui hoitokäytännöistä työvoimakoulutukseen, rakentamisesta alan tutkimukseen. Rinnekoti aloitti työvoiman saatavuuden takaamiseksi vajaamielishoitajakoulutuksen 1961. Se aloitti myös hoitolaitoksen toiminnan ja alueen ripeän kehittämisen. Rinnekodin alueelle rakennettiin hoitolarakennus, runsaasti työsuhdeasuntoja, pieni ostoskeskus palvelemaan 1000-henkiseksi vuosikymmen loppuun mennessä kasvanutta yhteisöä, vedenottolaitos ja jätevesipuhdistamo sekä kestopäällystettiin teitä. Erityisesti 1964 ylilääkärinä aloittaneen Oiva Ollilan johtajakausi oli kasvun ja rakentamisen aikaa. Hän oli kiinnostunut kuntoutuksesta työn ja terapian kautta. Ulkotyökeskus valmistui tukikohdaksi ulkotöitä varten 1969. Lisäksi kasvihuonetta laajennettiin ja se otettiin ympärivuotiseen käyttöön. Näin voitiin aloittaa kesäkukkien ja vihannesten taimien kasvatus satokautta varten. Ollilan tavoitteenaan oli myös saada terapiatoiminnoille riittävät ja monipuoliset tilat saman katon alle.Tuon rakennuksen suunnittelu aloitettiin vuonna 1970. Rakentaminen tosin oli sen verran monivaiheista, että rakennuksen valmistuminen kesti vuosikymmenen. Martintalo vihittiin vuonna 1981.

Vuonna 1964 perustettiin Rinnekodin tutkimuslaitos lähinnä lääketieteelliseen tutkimustoimintaan. Se lakkautettiin 1985, jolloin Rinnekoti-Säätiö perusti yhdessä Helsingin Diakonissalaitoksen säätiön kanssa Rinnekodin tutkimussäätiön. Se on myöntänyt rahoitusta monien eri tieteenalojen tutkimuksiin. Säätiö toimii nykyisin itsenäisenä kehitysvammatutkimuksen rahastona Suomen Aivosäätiössä.

Laitoshoidon nousu ja alasajo

Koko maan kattavan laitosverkon rakentaminen sai alkunsa vajaamielislain tultua voimaan vuonna 1958. Lain myötä alkoi laitoshoidon voimakas kehittyminen ja laitosmäärän kasvu. Laitoskeskeisyyttä kritisoitiin jo 1960-luvulla, tilanteessa, jolloin laitosten rakentaminen oli vasta alkamassa. Ensimmäinen laitoskritiikin aalto kuitenkin hiipui 1970-luvulle tultaessa ja keskuslaitossuunnitelmat toteutettiin, tosin alkuperäistä suppeammassa mitassa ja osittain samaan aikaan avohuollon kehittämisen kanssa.

Hoidon järjestämisestä ja laitosten rakentamisesta vastasivat kuntainliitokset. Kehitysvammahuollon ideologinen ajattelu ja keskustelu olivat keskuslaitosten rakentamisvaiheessa kuntoutuspainotteista. Laitokset tarjosivat kuntoutuskokonaisuuden, johon sisältyi asuminen, ruokahuolto, opetus, päivätoiminta ja terveydenhuolto. Rinnekodissa oli lisäksi tarjolla monipuolista maa- ja metsätaloustöihin liittyvää työterapiaa ja kuntoutusta. Skogbyn tila, jonne Rinnekoti oli 1939 muuttanut Helsingistä, työllisti asukkaita kunkin kykyjen mukaan ympärivuotisesti karjanhoitotöissä sekä metsänparannus- ja hoitotöissä.

Lainsäädäntö suuntaa hoitoa kohti avohuoltoa

Uusi kehitysvammalaki vuonna 1977 teki kehitysvammaishuollosta kunnallisen tehtävän. Lain luonnosvaiheessa käytiin keskustelua myös Rinnekodin kunnallistamisesta, mutta ehdotukset torjuttiin määrätietoisesti. Lain astuessa voimaan Rinnekoti sai erityisaseman valtionapua saavana yksityisen säätiön ylläpitämänä hoitolaitoksena. Kehitysvammahuollon järjestämisvastuu oli erityishuoltopiireillä ja Rinnekodin tuli järjestää laitos-, neuvola- ja perhehuoltopalveluja Uudenmaan erityishuoltopiirin huolto-ohjelman mukaisesti.

Tämä laki oli voimassa vain lyhyen aikaa. Uusi laki vuonna 1984 siirsi painopistettä avohuoltoon ja laitoshuolto alettiin nähdä vain yhtenä huollon osana. Ohjaavaksi periaatteeksi omaksuttiin normalisaatioperiaate eli kehitysvammaisille pyrittiin takaamaan mahdollisuus samanlaiseen elämään kuin muillakin on. Palveluja pyrittiin tarjoamaan aiempaa enemmän lähiyhteisöissä.

1980-luvulla alkaa laitoshoidon vähentäminen

Myös Rinnekodissa avohuollon palveluita kehitettiin ja kasvatettiin. Samanaikaisesti voitiin laitoshoidon toimintayksiköitä pienentä. Asukasmäärien pienentäminen ja ryhmien jakaminen paransi asukkaiden elämänlaatua. Myös viihtyisyyteen ja omaisten tapaamisiin ryhdyttiin kiinnittämään enemmän huomiota. Rinnekotiin perustettiin vuonna 1986 asukasneuvosto, jossa kehitysvammaiset asukkaat saattoivat tuoda esiin asumiseensa liittyviä asioita.

Vuosikymmenen aikana Rinnekodin maatilamaisuus väheni. Syitä tähän olivat muun muassa asukkaiksi tulleet yhä vaikeavammaisemmat, joista harvat pystyivät osallistumaan maatilan työterapiaan, sekä yhteisöjen pellonvarausmääräykset. Niiden vuoksi osa pelloista piti jättää viljelemättä. Vuonna 1988 Rinnekoti teki vuokrasopimuksen Suur-Helsingin Golf ry:n kanssa. Navetta vuokrattiin golfklubiksi ja pellot golfkentäksi.

Laitospaikat ovat lähes kadonneet

1980-luvun lopulla Rinnekodin oli mahdollista käynnistää uutena toimintamuotona asuntolatoiminta. Ensimmäinen rakennushanke toteutettiin Rinnekodin alueella, sillä lähikunnista ei ollut saatavana tontteja tarpeeksi nopeasti. Arkkitehti Kai Wartiainen suunnitteli asuntolan, jossa oli kaksi itsenäisesti toimivaa viiden asukkaan solua. Jokainen asukas sai nyt oman huoneen. Laitoshoidossa tämä ei ollut mahdollista. Asuntolan tilat suunniteltiin myös esteettömiksi. Autetun asumisen yksikkö otettiin käyttöön 16.8.1989 ja se sai nimen Oivala. Ensimmäinen Rinnekodin alueen ulkopuolinen asumisyksikkö oli Pinotiellä vuonna 1989 avattu Aurala. Seuraavat kohteet avattiin Nurmijärvellä (Kaikurinne 1991) ja Vantaalla (Vapaalankoti 1992). Tavoite rakentaa Espooseen ei onnistunut kuin rakentamalla omalle maalle. Seppola valmistui 1998. Helsinki suurena palvelujen ostajana halusi, että asuntola myös Helsinkiin olisi saatava yksikkö. Haagassa avattiin vuonna 2000 Paljerinteen asuntola.
2000-luvun alussa Auralan yksikkö muutti Auratieltä ostettuun kuuden hengen rivitalo-osakkeeseen ja pian toiminta laajeni koko rivitaloon. Samalla uusien asukkaiden huolenpidon tarve kasvoi niin, että yksikössä siirryttiin ohjatusta asumisesta autettuun asumiseen. Autetussa asumismuodossa henkilökuntaa on käytettävissä ympärivuorokautisesti.

Kehitysvammaisten laitoshoitopaikat ovat lähes poistuneet 2000-luvulle tultaessa ja autetun hoidon asuntoloissa asukasluku puolestaan kasvanut. Vuonna 2010-luvun lopulla Rinnekodilla on 60 kunta-asiakasta ja yli 80 toimipistettä, joista suurin osa sijaitsee Uudellamaalla. Toimipisteiden palvelujen piirissä on noin 3500 kehitysvammaista. Heistä noin 50 on pitkäaikaisessa laitoshoidossa. Asumispalveluyksiköt pyritään rakentamaan muun asutuksen joukkoon ja asukkaille tuotetuilla palveluilla mahdollistetaan heidän osallisuutensa yhteiskuntaan. Rinnekodissa asumispalveluissa elämä sujuu asukkaiden, ei hoitajien ehdoilla. Lisäksi Rinnekodissa on vahvistettu kehitys-, palvelu- ja tutkimustoimintaa. Rinnekoti-Säätiön perinteiset tavoitteet ovat toimia kehitysvamma-alan edelläkävijänä ja suunnannäyttäjänä.

Vuoden 2020 alusta Rinnekoti-Säätiö ja Helsingin Diakonissalaitoksen säätiö yhdistyvät. Rinnekoti jatkaa Diakonissalaitoksen konsernissa omana liiketoiminta-alueenaan.

***

Kirjoittaja Jaana af Hällström on Diakonissalaitoksen intendentti ja viestinnän asiantuntija.

Tekstissä on käytetty lähteenä Aino Miettisen muistelmateosta ”Martti-pojasta se alkoi” (1976), FT Jyrki Paaskosken tekstiä kirjassa Ihmisen arvo. Helsingin Diakonissalaitos 150 vuotta (2017) sekä selvitystä Kehitysvammaisten yksilöllinen asuminen. Pitkäaikaisesta laitosasumisesta kohti yksilöllisempiä asumisratkaisuja. Toim. Markku Niemelä ja Krista Brandt (2008).

Lue lisää Rinnekodin historiasta

 

Aiheeseen liittyvät