Sisar Aino Miettinen – kehitysvammatyön uranuurtaja

Rinnekodin johtajattarena vuodesta 1938 alkaen toiminut Diakonissa Aino Miettinen toimi Rinnekodin johtajana 1938-1959. Hänellä oli merkittävä rooli, kun Diakonissalaitos aloitti kehitysvammatyön, hän oli keskeinen myöhemmän kehityssuunnan viitoittaja ja säätiöhankkeen edistäjä. Eläkeläisenä hän jäi näkyväksi hahmoksi Rinnekotiin kahden vuosikymmen ajaksi.

Sisar Aino Miettinen istuu Diakonissalaitoksen kirkon portailla.

Sisar Aino Miettinen syntyi Helsingissä 14.10.1885. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Turussa, ja opiskeli sen jälkeen matemaattisia aineita Helsingin yliopistossa. Opiskelun ohella hän työskenteli jonkin aikaa matematiikan, fysiikan ja kemian opettajan sijaisena vuosina 1910-1912, mutta ei kuitenkaan suorittanut opintojaan loppuun. Hän nimittäin päätti muuttaa elämänsä suunnan ja alkaa elää elämänsä muiden hyväksi, diakonissana.

Sisar Aino tuli oppilaaksi Helsingin Diakonissalaitokselle vuonna 1913. Opiskeluaikana hän työskenteli muun muassa koesisarena hoitotyössä Hämeenlinnan kaupunginsairaalassa sekä saksalaisten sotasairaalassa Diakonissalaitoksella viitisen kuukautta sisällissodan jälkeen. Diakonissaksi sisar Aino vihittiin syyskuussa 1918. Diakonissavihkimyksen jälkeen hän toimi lähes 20 vuotta oppilasosaston johtajana eli nuorten sisarten opettajana ja kasvattajana. Sadat oppilaat kävivät läpi sisar Ainon ”koulun”. Hänelle oli tärkeää, että diakonissat saisivat mahdollisimman hyvän koulutuksen, ja hän esittikin varsin radikaaleja uudistusehdotuksia pääsyvaatimuksiin ja opetukseen.

Tienravaaja ja visionääri

Sisar Aino oli monella tavoin tienraivaaja ja visionääri. Hänen aloitteestaan Diakonissalaitoksella aloitettiin ehtoollisleipien valmistus vuonna 1926, uudistettiin sisarten opetusohjelmaa sekä otettiin sisarten hoiviin ensimmäiset ”tylsämieliset” eli kehitysvammaiset lapset vuonna 1927. Tämä oli alkuna Diakonissalaitoksen suunnitelmille perustaa erityinen kehitysvammaisten hoitolaitos mutta suuntautuminen tälle työalalle edellytti lisätiedon hankintaa. Sitä varten Diakonissalaitos lähetti sisar Ainon opintomatkalla Skandinaviaan ja Saksaan. Pienessä maalaiskylässä Tanskan Brejningenissä sijaitseva Kellerin tylsämielislaitos teki häneen suuren vaikutuksen. Hän jopa asui eri osastoilla perehtyäkseen hoitoon.

Diakonissalaitos osti varsin pian uuden työmuodon vakiinnuttua sille oman tilan. Eläintarhanhuvila 9 sijaitsi junaradan toisella puolella ja sille annettiin, ehkä juuri sisar Ainon ehdotuksesta, nimi Rinnekoti. Loppuvuodesta 1939 Rinnekoti muutti Espooseen Skogbyn tilalle, ja Helsinkiin jäi vain vastaanotto-osasto. Tilan hankintaan vaikutti vahvasti sisar Ainon kokemukset tanskalaisesta kylämäisestä omavaraisesta yhteisöstä, jossa harjoitettiin myös maataloutta.

Sisar Aino antautui kokonaan työhön kehitysvammaisten hyväksi vuonna 1938. Sisar Aino toimi Rinnekodin johtajattarena ja oli keskeisessä asemassa, kun Rinnekoti-Säätiö erotettiin emosäätiö Helsingin Diakonissalaitoksesta vuonna 1957. Kaksi vuotta myöhemmin sisar Aino jäi eläkkeelle. Hän jäi asumaan Rinnekodin alueelle Muistola-nimiseen rakennukseen, ja vietti siellä elämänsä loppuvuodet. Jo aktiivityöaikanaan hän oli kehitysvamma-alan asiantuntija, vaikuttaja ja kysytty puhuja. Sisar Aino kuoli 95-vuotiaana vuonna 1980.

Sisar Aino muistelee: ”Elämä Skogbyssä oli paljolti arkista uurastamista. Ihmiset olivat kuitenkin hyvin sitoutuneita työhönsä; kaikki tekivät oman tärkeän osansa tilan töistä ja päivittäisistä askareista. Korjattiin, rakennettiin uutta, hoidettiin asukkaita ja elettiin luonnon kiertokulussa mukana.
Työn lomassa oli myös mukavaa ja iloista yhdessäoloa; retkeiltiin metsässä, uitiin Majalammella, leikittiin, laulettiin ja vietettiin juhlia. Saimme nauttia ystäviemme seurasta ja lapset varsinkin iloitsivat kävijöistä ja vieraista.”

Sisar Aino Miettinen juttelee tien varrella kehitysvammaisen miehen kanssa.

Sisar Aino käytti diakonissaksi tultuaan koko elämänsä ajan pitkähelmaista diakonissan pukua. Hän katsoi puvun olevan käytännöllinen ja tekevän elämän yksinkertaiseksi. Viimeisen mustan diakonissan pukunsa ja muut asunsa (talvi- ja arkipuvun sekä päällysviitan) hän teetti talvisodan alla ja käytti niitä kuolemaansa asti, yli 40 vuotta. Korjauksia vaatineisiin vaatteisiin hänellä oli kangasvarastossaan sopivaa materiaalia.

***

Kirjoittaja Jaana af Hällström on Diakonissalaitoksen intendentti ja viestinnän asiantuntija.

Tekstissä on käytetty lähteenä Aino Miettisen muistelmateosta ”Martti-pojasta se alkoi” (1976) sekä FT Jyrki Paaskosken tekstiä kirjassa Ihmisen arvo. Helsingin Diakonissalaitos 150 vuotta (2017).

Aiheeseen liittyvät