AJANKOHTAISTA BLOGIT OTA YHTEYTTÄ ANNA PALAUTETTA



Koti - Yksilötarinat

Linnaniemessä perhehoitoa kolmannessa sukupolvessa

Perjantai 17.6.1966. Tuona kesäisenä päivänä Linnaniemen hoitokotiin muutti kehitysvammainen nuori nainen, Ulla. Nyt 50 vuotta myöhemmin hän asuu yhä siellä ja Linnanniemen perhehoitokodissa pyöritetään kahdeksan ikääntyvän kehitysvammaisen ihmisen arkea jo kolmannessa sukupolvessa.

Kaikki sai alkunsa lehtiilmoituksesta Länsi-Uusimaassa, jossa Rinnekotiin haettiin perhehoitokoteja. Perhehoito oli vielä melko uusi ajatus ja tarkoituksena olikin lähteä kehittämään sitä yhtenä asumisen muotona. Tyyne ja Erkki Luukolla oli ollut pitkään visio hoidon tarjoamisesta sitä tarvitseville, joten ajatus perhehoitokodin tarjoamisesta ei tuntunut vieraalta. Kun Lohjanjärven rannalta oli juuri ostettu toimintaan sopiva kiinteistökin, totesivat he yhdessä tuumin ”Tuo on se, mikä meille sopii”. 

Perhehoitokotiin muutti heti vuonna 1966 16 kehitysvammaista nuorta aikuista. Perheen tyttären suoritettua vajaamielishoitajakoulun 1970, perhehoitokotiin sai muuttaa neljä asukasta lisää. Nykyajan lainsäädännön mukaisesti perhehoitokodissa saa asua vakituisesti seitsemän asukasta, joten kahdenkymmenen asukkaan perhehoitokoti kuulostaa näin jälkikäteen isolta työltä. Linnaniemen perhehoitokodissa asiat on kuitenkin aina hoidettu mallikkaasti ja käytettiinpä sen toiminnasta saatuja kokemuksia aikoinaan esimerkkinä eduskunnassa saakka. 

– Jos kaikki asukkaat olisivat olleet kovin samanlaisia, olisihan se saattanut olla vaikeaa. Mutta kun asukkaat olivat kaikki eritasoisia toimintakyvyltään, niin edistyneemmät heistä pystyivät auttamaan huonompikuntoisia ja toimimaan esimerkkinä muille, Päivi Luukko-Salmela ja Jorma Salmela kertovat. Päivi ryhtyi miehensä Jorman kanssa perhehoitajiksi Tyynen ja Erkin avuksi jo varhaisessa vaiheessa ja jatkoivat toimintaa heidän jäätyään eläkkeelle. 

– Kehitysvammaiset ihmiset haluttiin pois laitoksista, normaaliin maailmaan. Lähes kaikki meillekin muuttaneet ihmiset olivat vanhoja tuttuja toisilleen Rinnekodista, jossa he olivat asuneet pitkään. Elämä täällä alkoi kovin vaivattomasti, kaikki tulivat hyvin toimeen keskenään ja jokaiselle löytyi tekemistä, he jatkavat.

Rinnalla elämistä 

”Ajatteletko lainkaan, miten kehitysvammaisten ihmisten kanssa eläminen vaikuttaa lapsiisi?” Päivi muistaa kuulleensa tuon kysymyksen usein omien lastensa ollessa pieniä. Asiaa ei sen erityisemmin mietitty, sillä olihan kehitysvammaisten ihmisten kanssa asuminen heidän elämäänsä. Salmelat näkevät kaiken olevan ennemmin rikkaus, sillä lapset oppivat jo hyvin nuoresta pitäen näkemään elämää eri tavalla. 

– Kyllähän pienikin vaistoaa erilaisuuden ja siitä puhuttiin kyllä. Asiat selitettiin hyvin lapsentasoisesti, jotta kaikki ymmärtävät, mistä on kyse. Ehkä tällä kaikella on kuitenkin ollut joku vaikutus, jatkaahan yksi meidän pojista perhehoitajana ja kaksi muutakin ovat löytäneet uran sosiaali- ja terveysalalta, Päivi kertoo. 

Sami Salmela taas kertoo pienenä ihmetelleensä, miksi naapurin lapset eivät uskaltaneet tulla leikkimään heidän kanssaan. – En kokenut, että elämämme oli paljonkaan kummempaa. Meillä vain asui enemmän ihmisiä. Ymmärsin itse, että meiltä he saavat tarvitsemansa hoidon ja heillä oli hyvä olla, Sami muistelee. 

Lapsuudessa tai nuoruudessaankaan Samilla ei koskaan käynyt mielessä ajatus, että hän joskus jatkaisi vanhempiensa jalanjäljissä. Hän kouluttautui suurtalouskokiksi, mutta suunnitelmat muuttuivat ja vuonna 2004 Salmelan perhehoitokodissa tehtiin kolmas sukupolvenvaihdos.

Linnaniemen perhehoitokodin asukkaat kokoontuvat päivittäin ruokailemaan yhdessä.
Linnaniemen perhehoitokodin asukkaat kokoontuvat päivittäin ruokailemaan yhdessä.
 

Anopin kouluttama 

On selvää, että isoa perhehoitokotia ei pysty pyörittämään yksin, vaan työhön tarvitaan pari rinnalle. Siksi ajatus perhehoitajan työstä tuli Samille lähemmäksi vasta hänen tavattuaan Sarin, joka oli kiinnostunut hoitoalasta. Suunnitelmat konkretisoituivat, kun Sari ryhtyi opiskelemaan oppisopimuksella lähihoitajaksi vammaistyöhön suuntautumalla. Harjoitusjaksot Sari suoritti Linnaniemen perhehoitokodissa, ”anopin opeissa”, kuten Salmelat hymyillen muistelevat. 

– Opiskeluryhmäni kävivät täällä tutustumassa ja he olivat sitä mieltä, että minulla on ollut paras harjoittelupaikka. Säännöllistä harjoittelupaikkaa tästä ei kuitenkaan voi tehdä, onhan tämä asukkaiden koti, Sari Salmela kertoo. 

– Meidän aikana olemme ottaneet kaksi työharjoittelijaa, mutta he ovat olleet tuttujamme, jolloin heihin on ollut side jo entuudestaan. Heitä on sitten voinut tarvittaessa pyytää auttamaan, kun olemme tarvinneet esimerkiksi sijaisia, jatkaa Sami. 

Sekä Sami ja Sari että Päivi ja Jorma toteavat, että turvarinki perhehoitokodin pyörittämiseen on välttämätön. Päivi ja Jorma auttavat edelleen esimerkiksi kesälomasijaisina ja tarvittaessa muulloinkin. Perhehoitotoiminnan koordinoijana toimivalta Rinnekodilta on saanut paljon apua koulutusten ja vertaistuen kautta. 

Mummeja ja vauvoja 

Entä mitä 50 vuotta kehitysvammaisten ihmisten kanssa eläminen on opettanut? Rakkautta, rajojen määrittelyä ja röntgensilmän käyttöä ainakin. 

– Asukkaista näkee heti, keitä he todella ovat. He eivät tekeydy joksikin, vaan ovat kuin avoimia kirjoja. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut elää näin ainutlaatuisten ihmisten rinnalla, Päivi toteaa. 

Ja elämää on nähtykin. Kaikki Salmelan perhehoitokodin asukkaat ovat jo ikääntyneitä, joten nykyään asioita tehdään kunkin oman jaksamisen mukaan. Aikoinaan asukkaiden kanssa on kierretty kylpylöitä ja ulkomaitakin ja jokaisesta reissusta on omat muistonsa – kuten on jokaisesta asukkaastakin.  

– Meillä he saavat elää samaa perheen elämää kuin me muutkin. Heillä on mummit siinä missä lapsenlapsillamme ja he ovat omilla kyvyillään auttaneet lapsien hoidossa ja siten nähneet myös vauva-arkea. Usein he kysyvät, että onko heistä ollut apua. Ja onhan heistä. Kodin arjen rullaamisesta löytyy paljon tekemistä, johon heiltä kyllä löytyy auttavia käsiä, Päivi toteaa.

Teksti ja kuvat | Johanna Haaga-Shrestha

Artikkeli on julkaistu alun perin Rinneviestissä 3/2016.

Lisää tarinoita