AJANKOHTAISTA BLOGIT OTA YHTEYTTÄ ANNA PALAUTETTA




Los Cristianosissa merivesi oli mykistävän suolaista

Lakiston Matkat -porukka pääsi Los Christianosissa nauttimaan rantaelämästä, auringosta ja lämpimästä merivedestä. Kuvassa asiakas uimassa meressä kelluntavälineen avulla ja ohjaajia auttamassa häntä.

Lakiston Matkat teki helmi-maaliskuun 2017 vaihteessa lomamatkan Teneriffan lounaisrannikolle. Olin ohjaajana matkalla kahdeksan lomalaisen kanssa. Asuimme vanhassa kalastajakylässä Los Cristianosissa, joka on vuosikymmenten aikana kasvanut valtavaksi lomalaisten kaupungiksi. Hotellimme Mar y Sol sijaitsi kaupungin laidalla kukkulan kupeessa, mäkisten kävelyteiden päässä vilkkaasta keskustasta. 

Los Cristianosin sää oli lähellä suomalaista kesäsäätä. Päivisin tarkeni lyhythihaisella paidalla, jos sattui kulkemaan tuulensuojassa. Aurinko paistoi joka ikisenä päivänä. Kävimme Monkey Parkissa, jossa kävelimme iguaanien, marsujen ja apinoiden kanssa samassa häkissä. Eläimille sai syöttää omenaa, maissia ja porkkanoita, joita saattoi ostaa eläinpuiston sisäänkäynnistä. Apinat eivät ujostelleet meitä, vaan ne saattoivat hypähtää niskalle istumaan tai tulla kiehnäämään viereen. Teimme myös laivaretken Mascan jyrkänteiden kupeeseen. Sillä matkalla ihastelimme delfiineitä laivan kannelta tai laivan pohjakerroksessa olevista ikkunoista. 

Los Cristianosin pitkää rantabulevardia saattoi kulkea esteettä pyörätuolilla tai sähkömopolla. Playa de las Vistas -rannan iso puuritilöin katettu alue oli tarkoitettu pyörätuolin käyttäjille. Sen rantavahdit auttoivat liikuntaesteisen henkilön mereen erityisellä uimakärryllä. Atlantti tyrskysi ja suolainen merivesi kirveli silmiä, kun teimme nopeita uimapyrähdyksiä, uimakärryllä tai ilman, vilpoiseen veteen. 

Levollisempaa ja lämpimämpää oli uida hotellin uima-altaalla. Altaille oli tuoli- ja verkkonosturit ja uimavalvoja avusti niiden käytössä koko ajan. Lomamatkalla kävimme uimassa joka päivä. Kävelimme myös paljon, Sports Trackerin mukaan kaupunkikävelykilometrejä kertyi noin 70. Tämä kilometrimäärä on aika paljon, kun ajattelee, että yksi meistä työnsi kävellessään pyörätuolissa kulkevaa henkilöä Los Cristianosin mäkiä ylös ja alas. Onneksi jäätelöbaareja ja kahviloita oli joka kulman takana, niissä saattoi vähän tankata ja lepuuttaa jalkojaan!

Teksti ja kuvat | Maija Rimpiläinen

Artikkeli on julkaistu alun perin Rinneviestissä 2/2017.





Special Olympics yhdistää urheilijoita ympäri maailman

Pajulahden starttileirille kokoontui koko Suomen 34-henkinen maajoukkue. Aistittavissa oli odottavaa jännitystä. Kuvassa joukkue pitelee yhdessä Special Olympics -lippua, hymyilee ja nostaa toisen käden ilmaan voitokkaaseen eleeseen.

Itävallassa järjestetään kehitysvammaisten Special Olympics –talvimaailmankisat ensi vuoden maaliskuussa. Suomesta kisoihin osallistutaan kaikkien aikojen suurimmalla joukkueella, 34 urheilijan voimin. Joukkueessa on mukana myös kaksi Rinnekodin asumispalveluissa asuvaa nuorta miestä, Kim Syrjäläinen ja Janne Matilainen.

Janne Matilainen on joukkueen ainoa edustaja lumilautailussa. Jo nuorena lumilautailun lajikseen löytänyt Janne on konkari Special Olympics –kisoissa, mitaleja on kertynyt kisoista niin USA:sta kuin Etelä-Koreastakin. 

Kim Syrjäläinen puolestaan kilpailee useammalle ehkä vieraammassa urheilulajissa, lumikenkäilyssä. Myös Kimillä on kokemusta talvimaailmankisoista Etelä-Koreasta neljän vuoden takaa, josta kotiintuomisena oli hopeamitali. Tuleviin Itävallan kisoihin hänellä on selkeä tavoite: mitali on saatava tälläkin kertaa. 

Lumikenkäilyssä juoksumatkat vaihtelevat 25 metristä 5 kilometriin. Kimin matkat ovat 100 ja 200 metriä ja lisäksi hän osallistuu 4 x 100 metrin viestiin. Kim kertoo salaisuutensa, millä aikoo lumikenkäillä voittoon. 

– Heti alusta on lähdettävä juoksemaan kovaa. Pitkät jalat auttavat siinä. Aluksi lumikengillä juokseminen oli vähän vaikeaa, mutta sen oppi nopeasti. Tasapainoa pitää olla, Kim kertoo.

Kim Syrjäläinen ei muista, miten päätyi ensimmäisen kerran kokeilemaan lumikenkäilyä. Sen oppiminen oli kuitenkin helppoa ja pitkistä jaloista on hyötyä lajissa.
Kim Syrjäläinen ei muista, miten päätyi ensimmäisen kerran kokeilemaan lumikenkäilyä. Sen oppiminen oli kuitenkin helppoa ja pitkistä jaloista on hyötyä lajissa.


Lähtölaukaus starttileiriltä 

Marraskuun loppupuolella koko maajoukkue kokoontui liikuntakeskus Pajulahteen starttileirille. Lajiharjoittelun lisäksi viikonloppu sisälsi muun muassa virallisten joukkuekuvien ottamisen ja saivatpa urheilijat itselleen myös pitkään odotetut viralliset kisa-asut ja -kassit.

Koska urheilijat tulevat ympäri Suomea, viikonlopun aikana oli tärkeä myös luoda yhteistä joukkuehenkeä. Sekä Kim että Janne kertovat, että tuntevat entuudestaan muita kilpailijoita melko hyvin, mutta yhdessä kilpailuun lähteminen on aina oma juttunsa ja tekee tilanteesta erityisen. 

– Eri lajit kilpailevat eri kaupungeissa, joten mekään emme ole Itävallassa samassa kaupungissa. Siellä kuitenkin tutustuu mukavasti myös muualta maailmasta tulleisiin kilpailijoihin, miehet kertovat ja toteavat odottavansa maaliskuun tuloa jo todella kovasti.

Reilussa hengessä

Lumikenkäilyjoukkueen valmentaja Mika Valavuori on tyytyväinen tämän vuoden joukkueeseensa. Ryhmässä on monta vuotta mukana olleita sekä lajia vaihtaneita urheilijoita. 

– Lumikenkäily on siitä mielenkiintoinen laji, että jos osaa kävellä, osaa lumikenkäillä. Juoksussa on muutama tekniikkajuttu, mikä pitää ottaa huomioon, mutta ne on helppo hallita. Käytämme harjoitteluun hieman painavampia lumikenkiä, varsinaisissa kisoissa ne eivät paina juuri tennareita enempää, Valavuori selkeyttää lumikenkäilyn välinepuolta. 

Kun Special Olympics -kilpailut alkavat, lajeissa järjestetään luokittelukisat, joissa selvitetään, millä tasolla kukin on. Osallistujat jaetaan sen perusteella divisioneihin, joista jokaisessa kilpaillaan erikseen kulta-, hopea- ja pronssimitaleista. Yhteensä Special Olympics -talvimaailmankisoihin osallistuu noin 2 700 urheilijaa ympäri maailman.

Lumikenkäilyjoukkue kokonaisuudessaan vasemmalta: Kim Syrjäläinen, Esa Peltonen, Sami Korhonen, Aleksi Timonen ja Elisa Aronen.
Lumikenkäilyjoukkue kokonaisuudessaan vasemmalta: Kim Syrjäläinen, Esa Peltonen, Sami Korhonen, Aleksi Timonen ja Elisa Aronen.

Teksti | Johanna Haaga-Shrestha 
Kuvat | Johanna Haaga-Shrestha ja Mika Valavuori

Artikkeli on julkaistu alun perin Rinneviestissä 4/2016.
 





YK:n vammaissopimus vahvistaa vammaisten ihmisten oikeuksia

Juha Vainio Saunalahden rannassa. Kuvassa Juha istuu rantakivellä. Taustalla näkyy rantaa ja kaislikkoa sekä poutapilvinen taivas.

Vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva YK:n vammaissopimus astui Suomessa voimaan kesäkuussa. Sopimuksessa muun muassa taataan vammaisille täydet ihmisoikeudet, estetään syrjintää ja edistetään esteettömyyttä. Samaan aikaan vammaissopimuksen kanssa astuivat voimaan kehitysvammalain muutokset, jotka olivat välttämättömiä vammaissopimuksen ratifioimiseksi. Kehitysvammalain muutosten tarkoituksena on vahvistaa, tukea ja edistää erityishuollossa olevan henkilön itsemääräämisoikeutta (IMO) ja itsenäistä suoriutumista sekä vähentää rajoitustoimenpiteiden käyttöä.

Vammaisten oikeuksien yleissopimus on laajan, vuosikymmeniä kestäneen ja kansainvälisen valmistelun tulos. Tavoitteena on, että vammaiset voisivat elää tavallista omaa elämäänsä samalla tavalla kuin kuka tahansa muukin. Jotta se onnistuu, he tarvitsevat kaiken tarpeellisen avun ja tuen sekä edellytykset. Rinnekodin johtaja, sosiaalineuvos Markku Niemelä uskoo, että sopimus antaa hyvät eväät tämän tavoitteen saavuttamiseen. 

– Sopimus heijastaa vammaisten ihmisten aseman ja roolin muutosta. Usein syrjään sysityt tai ”hoidettavat ja holhottavat kohteet” tulevat kanssaihmisiksi, kansalaisiksi, lähimmäisiksi. Valitettavasti tänään ihmisoikeuksia vastaan puhaltavat monet kylmät puhurit. Vammaissopimus ja sen toimeenpano ovat osaltaan hyvä vastalääke yhteiskunnan kasvukivuille, Niemelä toteaa. Niemelä suosittaa kaikkia tutustumaan koko sopimukseen ja sen sisältöihin. Hän näkee, että jo sopimuksen johdanto antaa tärkeitä näkökulmia, kuten tietoisuuden arvokkaasta panoksesta, jonka vammaiset henkilöt antavat ja voivat antaa yhteisöjensä yleiseen hyvinvointiin ja monimuotoisuuteen. 

– Nostaisin sopimuksesta vammaisten lasten ja naisten oikeudet näkösälle. Päätöksenteon ja osallistumisen tukeminen ovat myös erityisen tärkeitä kehitysvammaisille ihmisille, Niemelä summaa. Sopimuksen 19 artikla on perusta palveluajattelulle. Sen mukaan palvelut on järjestettävä tukemaan vammaisten ihmisten jokapäiväistä elämää heidän päätöstensä mukaan. 

– Palvelut pitää sovittaa ihmisten elämään, ei elämää palveluihin, Niemelä kiteyttää. Niemelä näkee, että vammaissopimus tuo johdonmukaisen näkökulman tarkastella oikeuksien toteutumista elämän eri alueilla nimenomaan vammaisuuden ja vammaisten ihmisten kannalta. 

– Muun muassa perustuslaki, yhdenvertaisuuslaki ja tasa-arvolaki osaltaan toteuttavat vammaissopimusta tai sen henkeä. Tarkoituksena on, että sama ajattelu leviää muuhunkin lainsäädäntöön. Vastuu oikeaan suuntaan Rinnekodin johtava psykologi Emmi Tuomi uskoo kehitysvammalain muutosten mahdollistavan yhä enemmän yksilöllisemmän ja tilannekohtaisemman asiakastyöskentelyn. Lain tultua voimaan esimerkiksi rajoitustoimenpiteitä ei voi käyttää vain siksi, että asiakkaalla on rajoitustoimenpidelupa, vaan jokainen tilanne tulee arvioida erikseen muun muassa sen kannalta, onko kaikki lievimmät keinot kokeiltu ja vaarantaako asiakas tilanteessa omaa tai muiden terveyttä ja turvallisuutta. 

– Uuden käytännön myötä joidenkin asiakkaiden kohdalla rajoitustoimenpiteet tulevat varmasti vähentymään, mutta joidenkin kohdalla ne voivat lisääntyäkin, Tuomi arvelee. Tuomi antaa esimerkkinä yleisistä rajoitustoimenpiteistä pyörätuolivyöt tai sängyn laidat. Ne on aiemmin katsottu rajoittamistoimenpiteiksi vain, jos asiakas on vastustanut aktiivisesti niiden käyttöä. Lakimuutosten jälkeen aktiivista vastustamista ei enää vaadita. Sen vuoksi moni käytäntö, jota ei ole aiemmin luettu rajoittamistoimenpiteeksi, on sitä nyt. 

Itsemääräämisoikeuden kannalta on tärkeää, että asiakkaan omalle mielipiteelle annetaan painoarvoa. Jokaisen rajoitustoimenpiteen jälkeen henkilökunnan tuleekin kirjata asiakkaan mielipide tai oletus siitä, miten asiakas koki tilanteen. Palvelujen toteutumisen suunnitelmiin kirjataan myös toimenpiteet itsemääräämisoikeuden tukemiseksi ja vahvistamiseksi. 

– Lakimuutokset korostavat eri osioiden yhteen niputtamista, sillä on selvää, että mitä vahvemmin asiakkaan itsemääräämisoikeutta tuetaan, sitä vähemmän rajoitustoimenpiteille on tarvetta, Tuomi summaa. Rinnekodissa järjestettiin alkukesästä IMO-koulutuksia henkilökunnalle ja niissä keskusteluun nousivat etenkin muutokset siinä, miten hoitohenkilökuntaa ja esimiehiä vastuullistetaan aiempaa enemmän päätöksentekoon rajoitustoimenpiteiden käyttämisestä. Tuomi näkee, että vastuu siirtyy oikeaan suuntaan. 

– Käytäntönä on ollut, että lääkäri antaa luvan rajoitustoimenpiteiden käyttämiselle tietyn asiakkaan kanssa. Nyt uudistusten myötä useissa rajoitustoimenpiteissä ratkaisun tekee esimies tai henkilökuntaan kuuluva sosiaali- tai terveydenhuollon ammattihenkilö. Mielestäni näin on hyvä, sillä hoito- ja ohjaushenkilökunta tuntee asiakkaat parhaiten ja esimiehet pystyvät esimerkiksi vaikuttamaan yksikön resursseihin, Tuomi toteaa.

Emmi Tuomi.

Emmi Tuomi kuuluu itsemääräämisoikeuksien työryhmään.


IMO on sitä, että saa päättää omista asioista, mutta toisia pitää kuunnella 

Kesäkuussa Rinnekoti-Säätiön henkilökunnan ensimmäisessä IMO-koulutuksessa Juha Vainio piti aluksi kokemuspuheenvuoron. Siinä hän kertoi, mitä itsemääräämisoikeus on ja mitä se ei ole. – IMO-koulutuksen puhe meni  hyvin, vaikka kutsu tuli puun takaa, Vainio kertoo nauraen. 

– IMO tarkoittaa, että saa määrätä ja päättää omista asioista, kukaan ei saa päättää toisen puolesta. Ihminen on oman elämänsä päämies. Se tarkoittaa, että saa itse päättää raha-asioista ja harrastuksista. Se tarkoittaa, että voi liikkua vapaasti. IMO ei ole vahtimista, sellaista, ettei päästetä ulos. IMO:on ei myöskään voi vedota, jos tekee hölmöyksiä, eikä sitä voi käyttää sääntöjen rikkomiseen. IMO on sitä, että toisia pitää kuunnella, Vainio kertoo. Vainion äiti huolehtii isommista raha-asioista, mutta Juhalla on tilillään sovittu määrä käyttörahaa ja kortti rahan nostamiseen. Vainiolla on useita harrastuksia, jotka pitävät hänet kiireisenä arkisin. 

– Käyn Vekkarin kirjapiirissä Pasilan kirjastossa. Siellä luetaan kirjoja ja esitellään oma suosikkikirja. Itse esittelin Anders Jakobsonin ja Sören Olssonin Bertin päiväkirjasarjaa. Sarjan kirjat kertovat pojasta, joka kirjoittaa salaa päiväkirjaa. Sitten käyn Espoon kehitysvammatuki ry:n pitämässä Stargarden-bändissä. Nimi tulee siitä, että me harjoitellaan Tähtitarhan koululla. Olen käynyt bändissä jo yhdeksän vuotta. Meitä on yhteensä 10 muusikkoa ja me esiinnytään yleensä kevät- ja joulujuhlissa. Minä laulan, joskus soitan jotakin rytmisoitinta myös. Mä olen laulanut muun muassa Pepe Willbergin ”Mennään Rööperiin”, Vainio kertoo ja jatkaa: 

– Sitten käyn vielä Kuninkaantien toimintakeskuksessa Nuorisoklubissa. Siellä kahvitellaan, jutellaan ja katsotaan yhdessä Salkkareita. Vainiolla on myös luottamustehtävä, sillä hän on Me Itse ry:n Rinnekodin alajaoksen puheenjohtaja. 

– Meillä on neljä kokousta keväällä ja viisi kokousta syksyllä. Kokoukset pidetään Lakistossa nettipajalla. Siellä puhutaan vammaisten asioista tai Lakiston alueeseen liittyvistä asioista. Me pyritään siihen, ettei kokouksissa käsitellä mitään henkilökohtaisia asioita, koska me ei voida vaikuttaa niihin. Sellaiset asiat pitää puhua omassa asuntolassa, Juha Vainio päättää.

Teksti ja kuvat | Maija Rimpiläinen Johanna Haaga-Shrestha

Artikkeli on julkaistu alun perin Rinneviestissä 3/2016.





Hummani hei!

Vaaleanruskea ja vaaleaharjainen Hippo-hevonen on tottunut erilaisiin ratsastajiin, sillä Eerola käyttää hevosta ratsastustunneilla. Yksi Joonatanin asiakkaista uskaltautui Hipon selkäänkin.

Lakiston autismitiimin Joonatanin yksikössä on eletty hevosentäyteistä loppuvuotta. Syyskuussa käynnistyneen valtakunnallisen hevoskummikampanjan myötä yksikön asiakkaat ovat päässeet tutustumaan 15-vuotiaaseen suomenhevosruunaan Hippoon ja tämän elämään.

Hevoskummikampanjan tarkoituksena on levittää hevosen tuomaa lämpöä arkisten kohtaamisten kautta muillekin, kuin päivittäin niiden kanssa toimiville. Hipon omistajalle Maija Eerolalle oli alusta lähtien selvää, että haluaisi kummikohteekseen nimenomaan tahon, jossa pääsisi seuraamaan autismin kirjon henkilöiden ja hevosen kohtaamista. 

– Opiskelen sosiaalipedagogista hevostoimintaa, minkä vuoksi näen, että nämä kaksi asiaa tukevat hyvin toisiaan. Tähänastinen yhteistyöni Joonatanin kanssa on antanut paljon pureskeltavaa ja ideoita, itsekin kehitysvamma-alalla työskentelevä Eerola toteaa. 
Myös Hippo on ottanut uudet tuttavuudet hyvin vastaan. Ensimmäisessä kohtaamisessa kummihevosen ja kummien kanssa oli aistittavissa pienoista jännitystä, mutta Hippo käyttäytyi tilanteen vaatimalla tavalla. Eerola kuvailee hevostaan muutoinkin avoimeksi ja kiltiksi, joka tykkää kaikista ja kaikesta.

Tervehdys tallilta 

Yhteistyön aikana kummihevosen omistaja lähettää kummeille kuulumisia kummihevosen arjesta tai järjestää tapaamisia tallille. Joonatanin asiakkaat aikovat vierailla Hipon tallilla seuraavan kerran joulukuussa. Sitä ennen he saavat kuitenkin Hipolta ja Maija Eerolalta video- tai kuvatervehdyksen, jossa kerrotaan, miten syksy on edennyt. Kummihevoskampana on Suomen Hippos ry:n, Suomen Ratsastajainliitto ry:n ja Hevosalan kehittämiskeskus Hippoliksen valtakunnallinen yhteishanke. Se käynnistettiin 6.9.2015 suomenhevosen päivänä ja jatkuu vuoden 2015 loppuun. Mukana on pitkälti toistasataa hevosta omistajineen. 

– Kampanjaan osallistuminen on tuonut meidän asiakkaille paljon hyvää mieltä ja tämä on koettu hyväksi jutuksi. Ensimmäisessä tapaamisessamme pääsimme tekemään tallitöitä Hipon kotitallilla ja uskaltautui yksi asiakkaistamme ratsastamaankin. Sitä olemme muistelleet ja katselleet Maijan meille antamia hevosvälineitä, Lakiston autismitiimin vastaava ohjaaja Tiina Pohjaranta kertoo.

Teksti | Johanna Haaga-Shrestha 
Kuvat | Pauliina Tiainen

 

Hevostallin työtehtävät tulivat ryhmäläisille tutuksi vierailun aikana.
Hevostallin työtehtävät tulivat ryhmäläisille tutuksi vierailun aikana.


​​​​​​​Maija Eerola, sosiaalipedagogisen  hevostoiminnan opiskelija:

Hevosen  kanssa ei  tarvita sanoja

”Sosiaalipedagoginen hevostoiminta on yhteisöllistä, elämyksellistä, hyvinvointiin tähtäävää toimintaa. Sosionomina minua kiinnostaa hevostoiminnan vaikutukset autismin kirjon asiakkaiden sosiaaliseen toimintakykyyn. Uskon, että hevostoiminnalla on vaikutusta asiakkaiden vireystilaan, omaan toiminnan ohjaukseen sekä aistitoimintoihin. Hevosen kanssa ei tarvita sanoja, äänenpainoja tai ilmeitä. Kosketus, olemus ja tapa lähestyä hevosta ovat viestintää hevosen kanssa. Tuumaan, että hevosen kanssa on mahdollista harjoitella vuorovaikutustaitoja. 

Hevonen peilaa takaisin käytöksen sitä kohtaan ja lisäksi se aistii ihmisen tunteet: jännityksen, pelon, surun, ilon, rauhallisuuden ja ennen kaikkea aitouden. Peitellyt tunteet hämmentävät hevosta kaikkein eniten ja saavat sen epäluuloiseksi. Ehkä juuri siksi hevoseni Hippo on autistiasiakkaiden kanssa aina äärimmäisen rento – he eivät esitä mitään vaan ovat sitä mitä ovat. 

Monesti ajatellaan, etteivät autismin kirjon asiakkaat kaipaa ryhmää tai yhteisöllisyyttä. Uskon, että oikealla tavalla toteutettuna yhteisöllinen toiminta ja ryhmään kuuluminen on tärkeää autismin kirjon asiakkaiden henkiselle hyvinvoinnille siinä kuin meidän kaikkien muidenkin. 

Tallin päivittäiset arkiaskareet tarjoavat hyviä tilaisuuksia harjoitella itsestä huolehtimisen taitoja, oman toiminnan ohjausta sekä usein autismin kirjon asiakkaille haasteellisia siirtymätilanteita. Tarhan puhtaana pito tehdään hevosten hyvinvoinnin vuoksi – ei siksi, että ohjaajat käskevät. Hevosen ruokkiminen, juottaminen, sen turkin ja tallin puhtaana pito on sen elämän kannalta välttämätöntä. Myös ihmisen on huolehdittava päivittäin samoista asioista voidakseen hyvin. Tallin struktuuri on muuttumaton ja täten myös autisminkirjon asiakkaille turvallinen. Siirtymät tekemisestä toiseen sujuvat luonnollisesti: kun hevonen on syönyt kaurat, se viedään ulos tarhaan.”

Maija Eerola

Artikkeli on julkaistu alun perin Rinneviestissä 4/2015.





Kehäkukka-projekti lisäsi tekemisen meininkiä


Kehäkukan asumisyksikön pöytien ympäriltä kuuluu sieltä täältä ihastelun kiljahduksia. Käynnissä on kolmivuotisen Kehäkukka-projektin päättäjäiset ja seinälle heijastuu muistoja menoista ja tekemisistä, kuten kaiken startanneesta Kreikan matkasta. Projektin muutkaan teemat – hyvä ruoka, liikunta ja musiikki – eivät jää epäselväksi.

Projekti käynnistyi aikanaan tahdosta lisätä asukkaiden osallisuutta ja hyvinvointia sekä samalla työntekijöiden hyvinvointia. Asukkaat olivatkin heti alusta lähtien mukana suunnittelemassa projektin sisältöä sekä lopuksi arvioimassa toteutusta.

Erilaisia osallistavia keinoja ja menetelmiä on monia, mutta Kehäkukassa toimivimmiksi koettiin työpajat monine menetelmineen. Hyväksi havaittuja toimintatapoja olivat muun muassa   pienryhmätyöskentely, kuvat ja kartat, tiedon etsiminen internetistä ja äänestys. Kehäkukassa on kymmenen asukasta, mutta projektin aikana huomattiin päätöksenteon olevan helpompaa, mikäli asioita pohdittiin ensin pienryhmissä tai kahden kesken ohjaajan kanssa.

- Näin varmistettiin, että kaikki asukkaat ovat ymmärtäneet eri vaihtoehtojen sisällön. Päätöksenteon kannalta haastavaa oli myös se, että useimmat asukkaamme eivät voi etsiä itse tietoa. Työpajoja valmisteltiin siksi etukäteen niin, että etsimme vaihtoehtoja muun muassa tulevista tapahtumista ja sitten niistä äänestettiin. Tässä kuvat olivat ehdoton apu, sillä vieraan asian saa siten ymmärrettävämpään muotoon. Monesti jätimme asian myös hautumaan ja palasimme päätöksentekoon myöhemmin, vastaava ohjaaja Hanna Koskensyrjä selittää havaintojaan.

Rohkeutta päätöksentekoon

Kehäkukassa tutuksi tulivat myös liikuntarastit, joiden avulla asukkaita motivoitiin lisäämään liikuntaa. Puolen tunnin liikuntasuorituksesta asukas sai rastin ja kun rasteja oli sovittu määrä, pääsi hän muiden tavoitteen saavuttaneiden asukkaiden kanssa palkintomatkalle esimerkiksi ravintolaan tai elokuviin.

- Liikunnan lisääminen koettiin meillä tarpeelliseksi. Asukkaat aktivoituivatkin muun muassa lenkkeilyssä, Koskensyrjä mainitsee.

Projektin loputtua monet asukkaat ovat todenneet, että arkeen on nyt tullut tekemisen meininkiä. Erityisen onnistuneeksi kaikki kokivat henkilökohtaiset asukaspäivänsä, jonka he saivat itse suunnitella ja toteuttaa ohjaajan kanssa.

Projektin edetessä huomattiin myös se, että asukkaat uskalsivat sanoa ei joillekin menoille.

- Aiemmin oli ehkä totuttu, että mennään kaikki yhdessä. Nyt kun asukkaat toivat entistä enemmän mielipidettään esille, tuli sieltä myös niitä, ettei haluta lähteä vaikkapa elokuviin. Tietenkin projektin aikana aktiviteetteja tuli enemmän, jolloin asukkaiden jaksaminenkin tuli vastaan, Koskensyrjä kertoo.

Tekeminen jatkuu

Projektia alusta lähtien seurannut omainen Hannu Teivaala on mielissään projektin aikaansaamista muutoksista asukkaissa. Alussa oli vaikea arvioida projektin vaikutusta, sillä jokaisella omaisella on kokemus ja näkemys vain omasta läheisestään.

- Kehitys on hienosti havaittavissa ja näiden itsenäisten aikuisten päätöksenteko on selkeästi vahvistunut. Tietenkin matkan varrella on ollut myös hetkiä, jolloin kaikki ei ole mennyt kuten oli suunniteltu, mutta tällaisten projektien jälkeen pohdinnat ovat erittäin tärkeitä. Kritiikin kautta asioita voidaan edelleen viedä eteenpäin, Teivaala tuumii.

Asukkaiden vanhempien yhdistys Kehäkukka ry hallinnoi projektiin myönnettyjä varoja, mutta omaisten näkemys on se, että monia asioita on mahdollista tehdä myös rajallisten resurssien puitteissa. Yhdistys on tukenut Kehäkukka-kodin asukkaiden virkistystoimintaa asumisyksikön perustamisesta alkaen.

- Kaikkia toimintamalleja voidaan tuulettaa ja toistuvia rutiineja muuttaa. Kehäkukka-projektissa on löydetty monia hyviä toimintamalleja, jotka eivät vaadi kummempia resursseja, hienoa että nämä jatkuvat projektin päättymisestä huolimatta, Teivaala päättää.

 

Teksti: Johanna Haaga-Shrestha
Kuvat: Kehäkukka-projekti

Lisää tarinoita